Suoraan sisältöön
Suomen ulkoasiainministeriö

Suomen pysyvä edustusto Euroopan neuvostossa, Strasbourg: Euroopan neuvosto: Euroopan neuvoston synty ja kehitys

SUOMEN PYSYVÄ EDUSTUSTO
EUROOPAN NEUVOSTOSSA, Strasbourg


Représentation permanente de la Finlande
31, Quai Mullenheim, 67000 Strasbourg, France
Puh. +33-3-8815 4444, sanomat.ene@formin.fi
English | Français | Suomi | Svenska | Strasbourg
Kirjasinkoko_normaaliKirjasinkoko_suurempi
 

Euroopan neuvoston synty ja kehitys

Euroopan neuvosto (EN) on ensimmäinen eurooppalaisten itsensä luoma järjestö. Se perustettiin vuonna 1949 toisen maailmansodan julmien kokemusten tunnelmissa. Sodan aikana ja heti sen jälkeen oli syntynyt eri maissa  yleiseurooppalaisia kansalaisliikkeitä. Ne halusivat kehittää niin lujan eurooppalaisen yhteistyön ja arvopohjan, ettei sotaa enää koskaan syttyisi. 

historia_EN_ENEToukokuussa 1948 kokoontui Hollannin Haagissa Euroopan kongressi, johon osallistui lähes tuhat edustajaa 16 Euroopan maasta: ministereitä ja parlamentaarikkoja, kirjailijoita, akateemisia vaikuttajia ja ammattiyhdistysaktiiveja. Kokouksen puheenjohtajana toimi Englannin sodanaikainen pääministeri Winston Churchill. Kokouksen julkilausumaan tuli ajatus eurooppalaisen parlamentin perustamisesta, ihmisoikeuksien peruskirjasta sekä sen toteuttamista valvovasta ihmisoikeustuomioistuimesta.

Maaliskuussa 1948 Ranskan, Belgian, Hollannin, Luxemburgin ja Ison-Britannian hallitukset tekivät niin sanotun Brysselin sopimuksen. Ne sitoutuivat kehittämään taloudellista, sosiaalista ja kulttuurista yhteistyötä sekä kollektiivista itsepuolustusta. Sopimusvaltiot perustivat ulkoministereistä koostuvan Brysselin neuvoston.

Hallitukset ja parlamentit yhteistyössä

Haagin kongressin suositusten mukaisesti Ranskan ja Belgian hallitukset esittivät elokuussa 1948 Brysselin neuvostolle, että perustettaisiin Euroopan parlamentti, jossa eri maiden parlamentaarikot käyttäisivät ylikansallista valtaa enemmistöpäätöksillä. Ehdotuksen vastustajat esittivät sen sijaan ulkoministereistä koostuvaa Euroopan neuvostoa, joka voisi keskustella yhteisistä asioista lukuun ottamatta puolustusta ja talouspolitiikkaa, jotka jätettäisiin syntymässä olleelle Natolle ja jo Marshall-avun jakamista varten perustetulle OEEC:lle.

Kompromissiksi löydettiin kaksiosainen organisaatio. Siihen kuuluisivat päätösvaltaa käyttävä, hallitustenvälinen ministerikomitea sekä neuvoa-antava, hallituksista riippumaton parlamentaarinen yleiskokous. 

Brysselin sopimuksen viiden maan lisäksi mukaan perussääntöä laatimaan kutsuttiin viisi muuta maata: Irlanti, Italia, Norja, Ruotsi ja Tanska. Nämä kymmenen maata allekirjoittivat Euroopan neuvoston perussäännön 5. toukokuuta 1949. Perussääntö astui voimaan elokuun 3. päivänä, jonka jälkeen Euroopan neuvosto aloitti välittömästi toimintansa Strasbourgissa, Ranskassa.

Sen jälkeen Euroopan neuvostoon ovat liittyneet seuraavat maat: Kreikka ja Turkki (1949), Islanti ja Saksan liittotasavalta (1950), Itävalta (1956), Kypros (1961), Sveitsi (1963), Malta (1965), Portugali (1976), Espanja (1977), Liechtenstein (1978), San Marino (1988), Suomi (1989), Unkari (1990), Puola (1991), Bulgaria (1992), Viro, Liettua, Slovenia, Tshekin tasavalta, Slovakia, Romania (1993), Andorra (1994), sekä Latvia, Moldova, Albania, Ukraina, Entinen Jugoslavian tasavalta Makedonia (1995), Venäjä ja Kroatia (1996), Georgia (1999), Armenia ja Azerbaidzhan (2001), Bosnia-Hertsegovina (2002), Serbia ja Montenegro (2003) ja Monaco (2004).

Montenegron erottua Serbia-Montenegro -liittovaltiosta vuonna 2006 siitä tuli Euroopan neuvoston jäsen vuonna 2007. Nyt jäsenmaita on 47 ja vain Valko-Venäjä on enää ulkopuolella. Sen jäsenyyshakemus on jäädytetty maan poliittisen tilanteen vuoksi. 

Euroopan neuvoston tarkkailijajäseniä ovat Japani, Kanada, Yhdysvallat, Vatikaani ja Meksiko.

Tavoitteena yhtenäisyys

Perussäännössä Euroopan neuvoston tavoitteeksi asetettiin jäsenmaiden yhtenäisyys. Todettiin, että sitä kohti päästään, kun ihanteet ja periaatteet ovat yhteiset ja sosiaalinen kehitys eheää. Siksi on turvattava ihmisoikeudet ja perusvapaudet sekä toimittava yhdessä talouden, sosiaalikysymysten, kulttuurin, tieteen, oikeuden ja hallinnon alueilla. Oikeastaan vain puolustuskysymykset ja varsinainen talouspolitiikka jätettiin pois.

Oli siis syntynyt järjestö, jolla oli laajat toimialueet ja kunnianhimoiset tavoitteet. Sen välineet olivat kuitenkin varsin vaatimattomat. Eurooppaan syntyi samoihin aikoihin useita järjestöjä, kuten talouden alan OEEC, EEC ja Efta. Euroopan neuvosto jäi hieman syrjään, kun taloudellisen yhdentyminen nousi etualalle.

Euroopan neuvosto löysi oman ainutlaatuisen roolinsa keskittymällä ihmisoikeuksien suojeluun. Vuonna 1950 tehty Euroopan ihmisoikeussopimus ja sen pohjalta toimiva ihmisoikeusjärjestelmä merkitsivät vallankumousta kansainvälisten suhteiden historiassa. Ensi kertaa ylikansallinen tuomiovalta nousi kansallisvaltioiden yläpuolelle yksilön suojelussa.

Myös kulttuuri- ja sosiaaliasiat olivat alusta alkaen keskeisiä. Vuoden 1954 kulttuuriyleissopimus loi puitteet toiminnalle koulutuksen, kulttuurin, urheilun ja nuorisotyön alueilla. Sosiaalinen peruskirja vuodelta 1961 valvontajärjestelmineen vauhditti merkittävästi jäsenmaiden sosiaalilainsäädännön kehittämistä. Aivan uudenlaista kansainvälistä yhteistyötä tapahtui oikeudellisella alalla: jäsenmaat alkoivat luoda yhtenäistä normistoa ja siten muodostaa yhtenäistä lainsäädäntöperinnettä.

Euroopan yhteisön EY:n laajeneminen johti Euroopan neuvoston pohtimaan rooliaan uudelleen. Sen tehtäväksi seuloutuivat ne asiat, jotka ylittivät EY:n maantieteelliset rajat tai eivät soveltuneet EY:n toimintaan. Neuvoston painopistealueiksi määriteltiin ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojelu ja laajentaminen, lainsäädäntöjärjestelmien harmonisointi, koulutusjärjestelmien uudistaminen sekä kulttuuriyhteistyö.

1980-luvun loppuun mennessä Euroopan neuvostosta oli tullut koko Länsi-Euroopan kattava järjestö. Maailmantilanteen suuri murros 1990-luvulle tultaessa asetti neuvoston uuteen asemaan. Sen toiminta ja jäsenistö laajenivat merkittävästi.

Suomi mukaan

Suomen suhteet Euroopan neuvostoon saivat alkunsa jo vuonna 1963, jolloin Suomi osallistui ensimmäistä kertaa tarkkailijana eräisiin asiantuntijakokouksiin muun muassa kulttuuri- ja oikeudellisen yhteistyön alalla. Samasta vuodesta lähtien myös suomalaisia parlamentaarikkoja kutsuttiin seuraamaan parlamentaarisen yleiskokouksen istuntoja. Tätä kautta saatiin virikkeitä suomalaista lainsäädäntöä varten.

Ensimmäinen Euroopan neuvoston yleissopimus, johon Suomi liittyi, oli kulttuuriyleissopimus vuonna 1970. Samalla Suomesta tuli Euroopan neuvoston kulttuuriyhteistyöneuvoston täysjäsen.

Suomi osallistui Euroopan neuvoston toimintaan erittäin vilkkaasti 1970-luvun puolivälistä lähtien. Suomalaisia asiantuntijoita toimi valmisteluelimissä, ministerit kävivät erityisministerikokouksissa ja kansanedustajat pitivät yhteyttä parlamentaariseen yleiskokoukseen. Suomi toimi 1980-luvulla isäntänä muutamille EN:n puitteissa järjestetyille kokouksille.

Kun Suomi liittyi täysjäseneksi toukokuussa 1989, puhalsivat jo ne tuulet, jotka ajoivat koko Euroopan ja sen myötä Euroopan neuvoston voimakkaaseen murrokseen. 

Katseet itään

Kommunistisen järjestelmän romahtaminen Keski- ja Itä-Euroopassa syksystä 1989 alkaen aloitti uuden vaiheen Euroopan neuvoston historiassa. Euroopan neuvosto nähtiin sinä eurooppalaisena järjestönä, joka parhaiten pystyisi auttamaan Keski- ja Itä-Euroopassa syntyviä demokratioita uudistamaan poliittista ja oikeudellista järjestelmäänsä.

Keski- ja Itä-Euroopan maat (KIE-maat) kaipasivat foorumia, jossa ne voisivat käydä vuoropuhelua ja tehdä yhteistyötä tasa-arvoisina kumppaneina sekä tulla hyväksytyiksi aitoina demokratioina, joilla on samat perusarvot kuin Euroopan neuvoston vanhemmilla jäsenillä. Euroopan neuvostosta tuli lyhyessä ajassa tehokas toimija, johon nämä maat pyrkivät aktiivisesti liittymään.

Euroopan neuvosto ryhtyi auttamaan KIE-maita niiden matkalla "takaisin Eurooppaan". Ne saivat muun muassa osallistua uudella erityisvieraan statuksella parlamentaarisen yleiskokouksen toimintaan jo ennen varsinaista jäsenyyttä. Vuonna 1989 käynnistettiin laajoja yhteistyö- ja avustusohjelmia muutoksen tukemiseksi. Niiden avulla on edistetty moniarvoista demokratiaa, ihmisoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatetta. Keskeisiä ovat olleet perustuslain, muun lainsäädännön sekä oikeuslaitosten uudistukset.

Demokratiasta turvallisuutta

Raju muutos Euroopassa vaati valtiomiestason linjauksia siitä, millaiseksi järjestön roolia halutaan kehittää. Tätä varten Euroopan neuvosto piti ensimmäistä kertaa huippukokouksen, Itävallan Wienissä lokakuussa 1993. 

Euroopan neuvoston uudeksi peruskäsitteeksi tuli sitoutuminen demokraattiseen turvallisuuteen. Sen perusedellytyksiksi todettiin moniarvoinen demokratia, ihmisoikeudet ja oikeusvaltioperiaate. Kokous päätti myös kehittää kansallisten vähemmistöjen asemaa ja lisätä tuntuvasti jäsenyyssitoumusten noudattamisen valvontaa. Lisäksi EN:lle annettiin tehtäväksi laatia laaja rasismin, muukalaisvihan, antisemitismin ja suvaitsemattomuuden vastainen toimintaohjelma. 

Toinen huippukokous pidettiin Strasbourgissa lokakuussa 1997. Silloiset 40 jäsenmaata sekä hakija- ja tarkkailijamaat työstivät suuntaviivat koko maantieteellisen Euroopan kattavalle Euroopan neuvostolle. Kokouksen toinen päätavoite oli se, että uudet jäsenmaat korkeimmalla poliittisella tasolla vahvistaisivat sitoutumisensa Euroopan neuvoston perusarvoihin, kuten ne tekivätkin.

Huippukokouksessa päätettiin myös pyrkiä järjestön rakenteiden uudistamiseen. Sopeutuminen uusiin tehtäviin ja uuteen jäsenkuntaan vaativat päätöksentekoprosessin kehittämistä. Uudistusta linjaamaan ministerikomitea nimitti tammikuussa 1998 niin sanotun viisaiden ryhmän, jonka yhdeksi jäseneksi valittiin silloinen ulkoministeri Tarja Halonen.

Ryhmä totesi raportissaan, että Euroopan neuvostoa tulee vahvistaa moniarvoisen demokratian, oikeusvaltioperiaatteen ja ihmisoikeuksien edistäjänä. Kaikkien maiden on täytettävä jäsenvelvoitteet, ja uusille jäsenmaille on tarjottava apua, jotta Eurooppaan ei syntyisi uusia jakolinjoja. EN:n yhteistyötä muiden järjestöjen kanssa olisi parannettava.

Kolmas huippukokous

Euroopan neuvoston kolmas huippukokous pidettiin 16.-17. toukokuuta 2005 Varsovassa. Ministerikomitea päätti kokouksen järjestämisestä, koska EN:n toimintaympäristö on selvästi muuttunut sitten edellisen huippukokouksen. EN:n maantieteellinen laajentuminen on saatu miltei päätökseen. Euroopan unioni puolestaan on ottanut 10 uutta jäsenmaata ja sopinut uudesta perustuslaillisesta sopimuksesta. EU on lähivuosina ottamassa jäsenekseen vielä lisää maita. Unionin tehtävät laajenevat ja syventyvät nekin edelleen, myös ihmisoikeuksien alueella.

Kolmannessa huippukokouksessa jäsenmaiden valtionjohtajat päivittivät Euroopan neuvoston toiminta-ajatuksen ja toimintasuunnitelman. He vahvistivat, että demokratia, oikeusvaltio ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen ovat ne yhteiset arvot, joiden pohjalta EN jatkossakin määrittelee toimintansa tärkeysjärjestyksen.

Huippukokous selkeytti EN:n roolia suhteessa muihin Euroopan päätoimijoihin, erityisesti EU:hun ja ETYJ:iin. Niiden yhteistyötä kehitetään niin, että ne täydentävät toisiaan yhä tehokkaammin ja välttävät päällekkäisyydet yhä tarkemmin.

Huippukokouksen tulos oli Suomen tavoitteen mukainen: Euroopan neuvosto keskittyy johdonmukaisesti perustehtäviinsä. Sen toimintatapoja kehitetään yhä avoimemmiksi, läpinäkyvämmiksi ja tehokkaammiksi. Tärkeää on yhä runsaampi vuorovaikutus ja yhteistoiminta kansalaisyhteiskunnan kanssa.

Tulosta

Päivitetty 28.5.2007


© Suomen pysyvä edustusto Euroopan neuvostossa, Strasbourg | Tietoa palvelusta  | Yhteystiedot